Mä tutisin ihan hulluna mun penkillä. Mä olin niin innoissani, mutta samalla odottaminen raastoi mun hermoja. Mä ne pysynyt enää paikallani ja mä nousinkin nopeasti ylös ja aloin kävelemään ympyrää huoneen keskellä. Välillä mä pysähdyin taas tuijottamaan kelloa. Mä en kestänyt enää ja mun teki mieli kiljua. Mä katoin toisia. Miten ne pysyi niin rauhallisina? Joonas istui rennosti penkillä tuijottaen kattoa, Tomi nojaili seinään kuunnellen musiikkia ja Markus istui lattialla taputtaen reisiään. Kun mä katoin niitä tarkemmin mä huomasin, että niillä kaikilla oli ihan normaali vaatetus yllään. Mä vilkaisin omaa asukokonaisuuttani. Mä olin laittanut ykköset päälle ja mua kadutti. Mä olin jopa harjannut ja suoristanut mun aina sotkuiset hiukset. Mä olin ylittänyt itseni pukeutumisessa, mutta muut olivat ilmeisesti vetäneet päälleen mitä olivat ensimmäisenä kaapista tai lattialta löytäneet. Mä muistin nähneeni Joonaksen päällä sen saman paidan edellisenäkin päivänä ja Tomilla oli päällään sama huppari kuin aina ennenkin. Mä siirryin ikkunan eteen ja tuijotin siitä omaa kuvaani, vaikka ei siitä kamalasti nähnytkään mitään. Mä näytin ihan joltain prinsessalta, joka oli eksynyt väärään seuraan. Mä yritin pöyhiä mun hiuksia parempaan kuntoon eli sotkuisemmiksi, mutta se ei onnistunut kovinkaan hyvin. Mä olin juuri avaamassa suutani kysyäkseni joltakin kampaa lainaksi, mutta sitten ovi aukeni ja meidän eteen asteli leveästi hymyilevä nainen. Mua pisti silmään heti sen kirkuvan punaiset silmälasit, ne suorastaan ärsytti mua. Se katsoi meitä jokaista vuorollaan tarkasti ja kun sen katse osui muhun, se hymyili jotenkin oudosti. Mä arvasin, että mä olin pukeutunut liian hienosti!
- Johtaja odottaa teitä, nainen sanoi hymyillen edelleenkin selvästi harjoiteltua pepsodent hymyään. Hän viittoi meitä seuraamaan itseään ja käveli sitten ovesta, josta oli juuri tullut ulos, taas sisälle. Tomi kiirehti sammuttamaan musiikkinsa ja se repäisi vauhdikkaasti nappikuulokkeet korvistaan, mutta se jätti ne roikkumaan kaulastaan. Markus hypähti ylös lattialta ja asteli ensimmäisenä naisen perään. Tomi meni seuraavana ja sitä seurasi Joonas, joka jäi kuitenkin odottamaan mua. Mä hipsin heti sen perässä huoneeseen.

Mun suu loksahti auki. Huone oli sisustettu lähes kokonaan mustalla ja punaisella. Seinällä roikkui monta kuvaa erilaisista artisteista ja mä pystyin löytämään sieltä muutaman suosikkinikin. Mä katoin suu ammollaan sitä huonetta, se oli niin upea, mutta jotain sellaista mä pystyin kuvittelemaankin levy-yhtiön johtajalta. Nainen oli pysähtynyt pöydän luokse ja se osoitti mukavan näköisiä, mustia tuoleja. Tomi ja Markus istuivat vierekkäin, mä istahdin Tomin viereen ja Joonas tuli istumaan mun viereen. Vaikka se nainen sanoi johtajan odottavan meitä, ei sitä miestä näkynyt missään. Mä meinasin alkaa nakertamaan kynsiäni, mutta mä estin sen jotenkin. Mä kuvittelin, että mun kädet oli sidottu käsinojiin enkä mä pystynyt liikuttamaan käsiäni. Mä tuijotin eteeni hiljaa. Mua hermostutti niin paljon, että mä aloin kuvittelemaan pöydän taakse vanhan, ehkä hieman pyöreähkön miehen polttamassa sikaria. Mulle tuli heti mieleen jokin vanha mustavalkoelokuva. Mä kuvittelin sen naisen hymyineen seisomaan siihen miehen viereen ja pitämään tuhkakuppia. Mä ravistin pienesti päätäni herätäkseni niistä mun oudoista kuvitelmista. Mä ryhdyin naputtelemaan käsinojan nahkaista pintaa. Mä vilkaisin Tomia, joka tuijotti eteensä hieman tylsistyneen näköisenä. Kun mä käänsin katseeni Joonakseen mä näin sen katsovan mua virnuillen. Ei siinä ollut mitään uutta, ainahan se virnuili, mutta siinä huoneessa ja siinä tilanteessa. Mä katoin sitä murhaavasti, mutta se ei lopettanut virnuilemistaan. Sitä varmaan nauratti mun hermoileminen, kun muut otti koko tapaamisen niin rennosti. Mä pyöräytin silmiäni sille ja käänsin katseeni lattiaan, se ei ainakaan tuijottanut mua.

Se aika mikä me istuttiin niissä tuoleissa tuntui todellakin ikuisuudelta. Aina kun mä vilkaisin sitä naista, joka oli luultavasti sihteeri, mä näin sen hymyilevän edelleenkin leveästi. Miten se oikein jaksoi? Mä käänsin katseeni taas lattiaan kun yhtäkkiä ovi aukesi. Mä odotin näkeväni sen miehen mun kuvitelmista: vanhan, pyöreän ja sikaria polttavan miehen. Mun suu loksahti kuitenkin auki, mutta mä suljin sen pikaisesti. Huoneeseen astui noin kolmekymppinen, pitkä ja hoikka mies. Eikä sillä ollut sikaria kädessä. Pakko myöntää, että se näytti jopa komealta. Se oli tummaan pukuun ja se asteli rennosti kädet taskuissa meidän eteen. Me kaikki noustiin salamana ylös ja yritettiin hymyillä, vaikka mun hymy näyttikin varmaan ihan irvistykseltä. Se kätteli meitä kaikki vuoron perään ja hymyili ystävällisesti. Sitten se vasta avasi suunsa.
- Anteeksi kun kesti, tuli eräs tärkeä puhelu, se selitti ja hymyili anteeksipyytävästi. Me vain nyökkäiltiin ihan kuin se ei olisi haitannut ollenkaan, vaikka mä olinkin melkein kuollut tylsyyteen. Sitten se istahti rennosti tuoliinsa ja katseli meitä hetken hiljaa.
- Noniin, se aloitti ja piti taas pitkän tauon. Pitiköhän meidän alkaa puhumaan? Mulla ei ollut hajuakaan mitä meidän piti tehdä, eikä tiennyt varmaan kukaan muukaan.
- Teillä oli ilmeisesti jotain demoja mukana, johtaja sanoi viimein ja hymyili taas vaihteeksi. Me kaikki nyökättiin ja mä kaivoin mun laukusta, joka oli roikkunut mun olalla koko ajan, muutaman cd:n. Mä ojensi ne sen käteen ja se avasi heti päällimmäisen cd:n kotelon. Se aukaisi cd-soittimen luukun ja asetti cd:n sen sisälle. Sitten se painoi taas luukun kiinni ja play-nappulaa. Mun kädet alkoi tärisemään, joten mä laitoin ne syliini ristiin. Mä syvennyin kuuntelemaan meidän omaa kappaletta, joka soi suuren levy-yhtiön johtajan huoneessa. Jo se tuntui mahtavalta. Mä tarkkailin sen miehen kasvoja, mutta niistä ei voinut lukea mitään. Sen naama pysyi täysin peruslukemilla, joten siitä ei voinut sanoa inhosiko se vai tykkäsikö se meidän kappaleesta. Kappale loppui ja johtaja otti levyn pois soittimesta ja laittoi sen koteloonsa. Se oli taas pitkään hiljaa ja katseli meitä tutkailevasti. Kun sen katse pysähtyi muhun, mä muistin taas miten ylipukeutunut mä olinkaan. Mä vaan yritin hymyillä.
- Kuka on sanoittanut ton biisin? Mies puhui taas pitkästä aikaa, mutta tarkkaili meitä edelleenkin.
- Katja! Pojat vastasivat kaikki yhtä aikaa ennen kuin mä kerkesin päästämään ääntäkään. Johtaja käänsi katseensa muhun taas ja hymyili.
- Loistavaa, se sanoi ja hymyili aina vain leveämmin.
- Eiköhän tehdä sitten se sopimus, se sanoi ja nousi ylös. Meidän kaikkien suut loksahti auki yhtä aikaa eikä me peitelty sitä. Noinko helposti se muka kävi? Mä en uskonut korviani. Se kaivoi jostakin neljä paperia, ihan kuin se olisi koko ajan tiennyt tekevänsä sopimuksen meidän kanssa. Se asetteli ne meidän eteen ja antoi jokaiselle oman mustekynän.
- Lukekaa rauhassa, Johanna hakee sillä aikaa meille kahvia, johtaja sanoi ja Johanna poistui huoneesta hymyillen, mutta mä epäilin, ettei se hymyillyt enää huoneen ulkopuolella.

Mä syvennyin lukemaan omaa kappalettani sopimuksesta. Se vaikutti ihan hyvältä, mä en kyllä tiennyt sopimuksista paljon mitään. Mä olin lukenut mun sopimuksen jo kaksi kertaa ennen kuin mä vilkaisin poikia. Me katsottiin kaikki toisiamme ja sitten me nyökättiin. Kaikki tarttuivat omaan mustekynäänsä ja me kirjoitettiin nimemme sille tarkoitettuun kohtaan. Mä laskin kynän takaisin pöydälle ja ojensin paperia johtajalle. Se nappasi meidän kaikkien paperit käsiinsä hymyillen entistä leveämmin, mutta sen hymy oli sentään aito. Me noustiin ylös ja se kätteli meitä vielä kerran.
- Loistavaa, se sanoi taas ja juuri silloin Johanna kiiruhti huoneeseen kahvikuppien, pannun ja pullalautasen kanssa takaisin huoneeseen.
- Koska me päästään levyttämään? Markus kysyi yhtäkkiä.
- Ensi kuun alussa, mies vastasi ja otti kahvikupin käteensä ja kohotti sen ilmaan.
- Onnea teille, se sanoi ja hörppäsi kahviaan ja me muut tehtiin perässä.

Mua pelotti, että jos joku olisi nipistänyt mua, mä olisin herännyt ja tajunnut, että kaikki olikin vain pelkkää unta. Kaikki tapahtui niin nopeasti ja jotenkin uskomattoman helposti, että mun oli vaikeaa uskoa  tapahtumia todeksi, kun mä kotona soitin taas rumpujani. Munhan täytyi harjoitella, että musta tulisi vielä parempi soittaja kuin mitä mä olin. Mehän tehtiin levytyssopimus!

Mä kävelin hitaasti kadulla eteenpäin kädet syvällä takin taskuissa. Mä olin vetäissyt hupun päähäni, mutta en sen takia ettei mua tunnistettaisi, vaan etten mä kastuisi. Vettä satoi kaatamalla mun niskaan, eikä takki estänyt paljoakaan mun kastumista. Mun alahuuli sinersi jo hieman kylmästä ja mun kädet ei tuntuneet toimivan ollenkaan, ne oli niin kohmeessa. Vaikka mulla oli älyttömän kylmä, mä en jaksanut kävellä yhtään sen lujempaa mitä mä jo kävelin. Mä yritin työntää kylmyyden pois mun mielestä ja keskittyä mun repun sisältöön. Mä tiesin, että se reppu oli kyllä mun selässä, mutta että oliko siellä kaikki tarvittava mukana, siitä mä en ollut niinkään varma. Mä rypistin otsaani miettiessäni olinko mä ottanut mun rumpukapulat mukaan. Mä yritin muistella jotain sellaista hetkeä, jolloin mä olisin voinut pakata ne mun mukaan, mutta mä en muistanut laittaneeni laukkuuni. Mä pakottauduin pysähtymään, vaikka mä halusin jo sisälle lämpimään. Mä vetäisin reppuni pois selästä ja avasin nopeasti sen vetoketjun ja katoin sen sisään. Siellähän ne rumpukapulat oli, mun onneksi. Mä suljin repun vetoketjun ja laitoin repun takaisin selkääni. Sitten mä lähdin suurin piirtein juoksemaan katua pitkin. Mä sain tarpeekseni sateesta ja kylmyydestä. Sade oli kivaa niin kauan kun sitä pystyi katselemaan ikkunan takaa tai terassilta, jossa pysyi varmasti kuivana.

Mä juoksin betoniset portaat alas  liu’uttaen mun kättä metallisella kaiteella. Mä hyppäsin kahden viimeisen portaan yli pienelle tasanteelle ja astelin oven eteen. Siihen oli liimattu erilaisia tarroja ja yksi kielsi edes koskemasta koko oveen. Mä aukaisin oven nopeasti ja livahdin äkkiä sisälle läimäyttäen oven perässäni kiinni. Mä astelin peremmälle meidän treenikämppään ja vetäisin samalla hupun pois päästäni. Mä tunsin kuinka kylmä vesi valui pitkin mun naamaa, jalkoja ja käsiä saaden mut tärisemään taas. Mä heitin mun läpimärän takkini jonkun satunnaisen tuolin selkänojalle ja astelin keskelle huonetta. Siellä ei ollut vielä ketään muuta, joten mä sain olla ihan pienen hetken rauhassa, mutta ennen kuin mä istahdin rumpujeni taakse, mä silmäilin meidän treenikämppää. Sen seinät oli koristeltu meidän lempibändien julisteilla. Sieltä löytyi Slipknotia, Mokomaa, Metallicaa ja muutamaa muutakin bändiä. Mä käänsin katseeni pois julisteista lattialle, jota peitti paperikerros. Osa oli rypistetty eli niitä ei enää tarvittu ja osa oli taas täynnä erilaisia sanoituksia ja muuta töherrystä. Mä kävin pelastamassa äkkiä muutaman paperin, joissa oli mun omaa käsialaa ja heitin ne pöydälle, joka oli yhtä sotkuinen kuin lattiakin. Mä hyppelehdin johtojen yli rumpujen luokse ja kaivoin rumpupalikat laukustani. Mä istahdin jo hieman kuluneelle penkille ja käännyin rumpujen puoleen. Mä katsoin niitä tarkasti ettei niistä vain puuttunut osaakaan. Sitten mä aloin soittamaan sitä kappaletta, mitä me oltiin harjoiteltu edellisellä kerralla. Mä kyllästyin kuitenkin yksin soittamiseen ja niinpä mä aukaisin taas mun reppuni. Mä kaivoin mun muistivihon sen sisuksista ja heitin repun taas kauemmaksi itsestäni. Mä tuijotin vihkon sivua, johon mä olin edellisenä iltana kirjoittanut taas jotain laulun tapaista. Sivu oli todella sotkuinen: se oli täynnä yliviivauksia ja hyvä, että mä sain itsekään mitään selvää mun omasta käsialastani.

Yhtäkkiä kuului taas töminää ja naurua oven suunnalta. Mä nousin ylös ja kävelin oven luo ja tuijotin Markusta ja Tomia hieman ärtyneenä. Ne molemmat oli täysin kuivia, ihan kuin ulkona ei olisi satanut yhtään.
- Ootko sä käyny suihkussa vaatteet päällä? Markus kysyi ja virnisti ilkikurisesti.
- Kävele ite tuolla sateessa, sanoin ja pyyhkäisin muutaman märän hiussuortuvan pois mun naamalta.
- Kuka käski kävelemää? Me oltais voitu hakea sut ihan hyvin, Markus sanoi ja heitti takkinsa samalle tuolille kuin mäkin olin heittänyt.
- Kiva tietää toi nyt, mä mutisin hiljaa ja käännähdin Tomin puoleen, joka kuunteli taas musiikkia täysillä. Se nojasi seinään silmät suljettuina ja sen huulet liikkui ilmeisesti joidenkin sanojen tahtiin. Harmi kun se ei kuitenkaan alkanut laulaa. Yhtäkkiä se vetäisi taas kuulokkeet pois korviltaan ja katsoi ympärilleen.
- Missä hemmetissä se Joonas kuppaa? Tomi kysyi ja potkaisi yhtä paperikasaa saaden sen leviämään lattialle.
- Hei teki tulitte vasta äsken, mä huomautin ja vilkaisin kelloa.
- No mut se asuu tässä samassa rakennuksessa, mutta aina se onnistuu myöhästymään, Markus valitti ja istahti tuolilleen.
- Ehkä sen vanhemmat pakotti sen hoitamaan pikkusiskoa taas, mä ehdotin ja pojat kohautti vain olkapäitään.
- Mä viritän mun basson, Tomi ilmoitti ja käveli tuolille, jonka se oli ominut itselleen, pyyhkäisi paperit siitä lattialle muiden paperien sekaan ja istahti sitten tuolille ja aukaisi kotelon, jonne hän oli laittanut bassonsa. Se kiilsi kuin uusi. Mä tiesin kyllä, että Tomi piti bassostaan hyvää huolta. Markus asteli mikin luokse ja tökki sitä sormellaan, heti kun oli napsauttanut siihen virrat päälle. Sitten se sanoi siihen jotain testatakseen, että se todella toimi. Mä istahdin taas mun rumpujen taakse, mutta mä en soittanut vielä mitään.

Me kaikki kolme istuttiin ihan hiljaa meidän treenikämpässä. Mä tuijotin kelloa, Joonaksen olisi pitänyt olla jo puoli tuntia sitten kämpillä. Mä tuhahdin kärsimättömänä ja potkaisin lattiaa.
- Missä helvetissä se on? Markus kysyi ja nousi ylös tuoliltaan. Tomikin laski bassonsa telineeseen ja käveli Markuksen viereen tehden naamalleen samanlaisen vakavan ilmeen kuin Markuksellakin. Ne näytti ihan kaksosilta, vaikka ei ne sitä olleetkaan. Ne ei olleet edes veljeksiä, vaikka moni luulikin niin. Ne oli vaan parhaat kaverukset, joita ei saanut erotettua toisistaan kirveelläkään.
- Okei, mitä jos sille on tapahtunut jotain? mä sanoin jo hieman hermostuneena ja kävelin ovelle.
- Se on kuitenkin taas unohtanu nää treenit, Tomi kommentoi ja pörrötti hiuksiaan. Se ei kuitenkaan pystynyt rauhoittamaan mua. Mä vilkaisin poika ja astelin ovelle. Mä olin juuri koskemassa kahvaan kun ovi aukesi. Mä kerkesin juuri ja juuri hypätä pois Joonaksen edestä, joka juoksi kuin hullu ovesta sisään. Me kaikki katsottiin sitä murhaavasti ja yritti näyttää pieneltä ja syyttömältä.
- Moi kaverit! se huudahti iloisesti ja laski kitarakotelonsa maahan, Me ei sanottu mitään, me vain tuijotettiin sitä.
- Okei mä voin selittää, se aloitti, mutta Markus keskeytti sen.
- Anna kun mä arvaan: sä jouduit vahtimaan sun pikkusiskoas? Se olis jo kolmas kerta tällä viikolla, Markus sanoi hieman kiukkuisella äänellä ja tuijotti Joonasta murhaavasti.
- Ei, ei sinne päinkään, Joonas sanoi ja näytti olevan aidosti pahoillaan.
- Mä olin faijan luona ja mä myöhästyin junasta, se selitti ja katsoi meitä.
- Jaahas, Tomi sanoi ja virnisti pienesti. Ihan kuin se olisi tiennyt jotain, mitä muut ei tiennyt. Joonas virnisti tavalliseen tapaansa takaisin ja alkoi sitten virittelemään kitaraansa.

Me saatiin vihdoinkin lopetettua meidän treenit. Kaikki alkoi kasaamaan tavaroitaan, mutta mullahan ei ollut paljon mitään mukana. Mä vaan heitin mun vihkon ja rumpukapulat reppuun ja mä olin valmiina lähtöön. Mä kaivoin takkini Markuksen takin alta. Se oli edelleenkin ihan läpimärkä ja mä huomasin Markuksenkin takissa märän läikän. Mä virnistin itsekseni ja vetäisin, vasten tahtoani tosin, takin päälleni.
- Mä häivyn, moikka, mä sanoin ja heilautin kättäni nopeasti pojille ja käännyin lähteäkseni. Mä kerkesin astua jo ovesta ulos, kun mä kuulin Joonaksen äänen.
- Hei! Oota mua! se huusi mun takana ja mä pysähdyin. Hetken päästä Joonas seisoi mun vieressä hymyillen.
- Tuu meille. Katotaan vaikka leffaa tai tehään jotain muuta kivaa, se ehdotti ja virnisti taas, se teki niin aina.
- Ihan sama, mä sanoin ja me lähdettiin kävelemään Joonaksen kanssa sen kämpille. Sinne tosin ei ollut pitkä matka, se oli vain muutamaa kerrosta ylempänä kuin meidän treenikämppä.

Joonas avasi oven avaimillaan ja antoi mun mennä ensimmäisenä ovesta sisään. Mä potkin kengät pois ja ripustin repun ja takin naulakkoon. Mä kävelin vähän peremmälle ja jäin odottamaan Joonasta. Pian se hyppelehti eteisestä mun luo.
- Missä sun porukat on? mä kysyin heti ensimmäisenä, vaikka ei se mua kamalasti kiinnostanutkaan.
- Ne on mökillä. Sen takia mä olinkin faijan luona, äiti ei suostunu jättää mua yksin kotiin, Joonas sanoi ja asteli olohuoneeseen.
- Sen mä voin uskoa, sähän onnistuisit tuhoomaan tän koko kämpän jos sä olisit ihan yksin täällä, mä sanoin virnuillen ja kävelin kiltisti Joonaksen perässä. Se kääntyi katsomaan mua ja hymyili.
- Ehkä, ehkä en, se sanoi ja lysähti istumaan sohvalle ja mä seurasin taas sen esimerkkiä. Siinä samassa kun mä istahdin siihen sohvalla, Joonas vetäisi mut syliinsä.
- Eiks meidän pitäny kattoa jotain leffaa? mä kysyin kulmat hieman koholla.
- Mutta mähän sanoin, että katotaan jotain leffaa TAI tehdään jotain muuta kivaa, se selitti virnuillen. Mä virnistin takaisin.
- Okei eli mä saan valita, mä sanoin ja pomppasin ylös Joonaksen sylistä. Sitten mä kävelin sen leffahyllyn luo ja aloin selailemaan leffoja. Mun käsiini tarttui jokin kauhuelokuva.
- Me katoaan tää, mä ilmoitin virnistäen.
- Okei, jos sä lupaat olla kiljumatta, Joonas sanoi ja nousi laittamaan elokuvan pyörimään. Sillä aikaa mä kävin taas istumaan sohvalle. Pian Joonaskin oli taas sohvalla, toinen käsi suojelevasti mun ympärillä. Se painoi kaukosäätimestä jotain nappulaa ja leffa lähti pyörimään. Me molemmat istuttiin siinä hiljaa, keskittyneinä leffaan. Mä tosin pelästyin koko ajan jotakin ja mä aloin katua sitä, että mä olin valinnut sen kauhuelokuvan meidän katsottavaksi.

Mä aukaisin silmäni hitaasti, mutta suljin ne saman tien. Aurinko, joka tunkeutui rullaverhon raosta mun huoneeseen, häikäisi ärsyttävästi. Mä vetäisin peiton äkkiä pääni yli ja yritin nukahtaa uudestaan. Juuri kun mä olin saamassa taas unta kuului ikkunan takaa outo tömähdys. Mä hyppäsin sängystä ylös ja vetäisin tumman rullaverhon ylös. Mä katoin etupihalle, mutta siellä ei näkynyt mitään erikoista. Mä hypähdin kauemmas ikkunasta ja löntystelin huoneestani ensin olohuoneeseen ja sitten suoraan keittiöön. Matkalla mä tosin rapsutin koiraa, joka oli taas hypännyt sohvalle, vaikka se ei olisi saanut olla siinä, mutta mä en jaksanut alkaa häätämään sitä siitä. Se näytti niin tyytyväiseltä nukkuessaan pehmeällä sohvalla. Kun mä vihdoinkin pääsin keittiöön, mä pysähdyin ovelle hieromaan silmiäni. Keittiön pöydälle oli laitettu hieman epämääräinen paketti ja sen päällä komeili kortti. Mä astelin paketin luokse ja käänsin kortin. Sen takana luki suurilla kirjaimilla “onnea Katjalle”. Mä rypistin pienesti otsaani ja sitten mulla välähti. Mullahan oli synttärit! Ja mä täytin tasan 18! Mä en tajunnut miten mä onnituin unohtamaan omat synttärini. Jos mä olisin unohtanut jonkun muun synttärit siinä ei olisi ollut mitään ihmeellistä, mutta omat synttärit. Mä laskin kortin pöydälle ja aloitin paketin avaamisen. Mä revin lahjapaperit armotta irti. Mä heitin ne myttynä tuolille ja aukaisin pahvisen paketin, joka niiden alta paljastui. Mä vetäisin laatikon auki. Mä tuijotin mun lahjaa haltioituneena. Vanhemmat oli ostanut mulle ne kengät, joita mä olin kuolannut jo puoli vuotta, mutta mulla ei ollut niihin varaa. Mä vetäisin kengät laatikostaan ja halasin niitä onnellisena. Mä rakastin niitä kenkiä.
- Kiitos, mä sanoin itsekseni osoittaen sanani vanhemmilleni, jotka olivat tosin töissä. Mä päätin kiittää niitä kunnolla vähän myöhemmin. Mä hipsin eteiseen ja laskin kengät siististi maahan, ihan kuin ne olisi mennyt rikki jos ne olisi osunut maahan. Mä laitoin jalkoihini isoveljen sandaalit, jotka oli ainakin kolme kokoa liian suuret, ja avasin ulko-oven.

Mä kävelin pitkin meidän pihatietä ja keräsin varmasti naapurin mummojen katseet itseeni. Mä en ollut vielä ehtinyt pukemaan mitään kunnollista, joten mä kävelin pinkit pyjamahousut, musta t-paita ja isoveljen sandaalit ylläni postilaatikolle, hymyillen leveästi yhdelle mummolle, joka tuijotti mua järkyttyneenä. Mä nappasin postit laatikosta ja lähdin tassuttelemaan takaisin sisälle. Mä kuulin sen mummon mutisevan jotain epäselvää nykynuorista. Mä virnistin itsekseni ja astelin avonaisesta ulko-ovesta takaisin sisälle. Mä potkin vaivatta suuret sandaalit pois mun jaloista ja sitten mä pujahdin taas keittiön puolelle. Mä laskin laskut ja muutaman lehden keittiönpöydälle. Mä noukin tuolilta paperimytyn, joka oli mun jäljiltä. Mä tähtäsin tarkasti ja heitin sen roskakoriin, jonne se lensi kaaressa. Mä tein jonkinlaisen tuuletusliikkeen ja hyppelehdin sitten taas mun omaan huoneeseen. Vanhasta tottumuksesta mä laitoin oven kiinni ja painuin sitten tutkimaan vaatekaappiani, joka suorastaan pursusi vaatteita. Mä rypistin otsaani mietteliäänä kun mä yritin päättää mitä mä oikein laittaisin päälleni. Lopulta mun käsiini tarttui tummansiniset farkut, musta bändipaita ja mustavalkoraidallinen huppari. Mä puin vaatteet pikaisesti päälleni ja siirryin sitten peilin eteen meikkaamaan ja laittamaan hiuksia. Hiuksille mä en tehnyt oikeastaan mitään muuta kuin laitoin niihin lakkaa, mutta silmät mä rajasin melko tummalla värillä. Muuta mä en viitsinytkään tehdä ja mä lysähdinkin sitten istumaan petaamattomalle sängylleni. Mä piilotin yöpukuni tyynyn alle ja vilkaisin kelloa. Se ei ollut vielä edes yhtätoista, mutta mä päätin kuitenkin jo lähteä kävelemään treenikämpälle, jossa mun oli määrä tavata kaikki muut. Mä suunnistin eteiseen, josta mä etsin reppuni, jonka mä olin pakannut taas edellisenä iltana. Mä vetäisin vielä nopeasti uudet kenkäni jalkaan. Mä ihailin niitä vielä hetken, mutta sitten mä lähdin taas astelemaan tuttua reittiä kohti treenikämppää.

Mä kävelin leveästi hymyillen kadulla katsellen välillä joidenkin kauppojen näyteikkunoita. Mun oli pakko pysähtyä tuijottamaan levykaupan ikkunaa. Meidän bändin levyä mainostettiin suurin julistein. Mä hymyilin niille julisteille leveästi ja jäin tuijottamaan niitä hetkeksi. Mä muistelin sitä tunnetta, kun me saatiin levy meidän osalta valmiiksi. Se oli tuntunut aivan mahtavalta! Levy oli julkaistu vain muutama viikko sitten, mutta sitä oli ostettu ahkerasti. Levy ja sen kappaleet oli keikkunut jo muutaman viikon latauslistojen kärjessä. Kaikki tuntui täysin unelmalta, mutta se oli todellakin totta. Me oltiin onnekkaita. Mun mieleen nousi vielä kuva meidän levynjulkaisu juhlista. Siellä oli ollut todella paljon ihmisiä ja siellä me oltiin oikeastaan esiinnytty ensimmäistä kertaa kunnolla. Mä muistin miten mä olin pelännyt, että mä pilaisin kaiken, mutta kaikki oli loppujen lopuksi mennyt hyvin. Mä ravistin pienesti päätäni ja käännyin sitten lähteäkseni jatkamaan matkaa, mutta sille ilmestyi pieni este. Yhtäkkiä mun ympärillä parveili ihmisiä, jotka kinusivat nimmareita, valokuvia ja jotkut jopa toivottivat mulle hyvää syntymäpäivää. Mä häkellyin hetkeksi täysin, mutta sitten mä aloin kiltisti kirjoittamaan nimmareita, joidenkin ottaessa musta valokuvia. Lopulta väki alkoi vähenemään ja mä pääsin jatkamaan matkaani, käsi kipeänä kirjoittamisesta.

Mä laskeuduin taas ne samat tutut betoniportaat alas ja astelin sitten avonaisesta ovesta sisään.
- Sori kun mä olen myöhässä! mä huudahdin ja astelin taas pienestä eteisestä vähän peremmälle. Mä heitin hupparini taas tuolille ja käännyin taas muihin päin. Yhtäkkiä ne alkoi soittamaan jotain todella tutun kuuloista sävelmää.
- Paljon onnea vaan, Markus lauloi mikrofoniinsa ja mua alkoi naurattamaan. Ne jatkoi soittamista, mun kikattamisesta huolimatta.
- Paljon onnea Katja, paljon onnea vaan, ne lauloin lopuksi kuorossa, mutta Joonaksen laulu kuulosti lähinnä rääkymiseltä. Mä virnistin niille pienesti ja siinä samassa kaikki hyökkäsivät halaamaan mua. Ensin tuli Markus, sitten Tomi ja viimeisenä Joonas. Ne kaikki rutisti mua tiukasti ja ne pörrötti mun entisestään sekaisia hiuksia.
- Ooh, kiitos jätkät, mä sanoin ja virnistin. Mä olin yllättänyt siitä, että ne muisti mun syntymäpäivän.
- Tässä sulle lahja meiltä kaikilta, Markus sanoi ja ojensi pientä pakettia mua kohti.
- Kiitti, mä sanoin taas ja nappasin paketin mun käsiini. Mä katsoin kaikkia kolmea vuoron perään ennen kuin mä aukaisin sen paketin. Mä tuijotin niiden lahjaa hymyillen. Kaulakoru, jossa oli iso K-kirjain. Mä otin sen korun ulos rasiastaan ja laitoin sen mun kaulaan.
- Miltä nyt tuntuu olla 18? Joonas kysyi ja tuli eteeni pitäen Markuksen mikrofonia mun naaman edessä. Mä naurahdin.
- Tavalliselta, mä vastasin ja tyrkkäsin mikrofonin pois.
- Aletaan ny vaan soittamaan, mä sanoin ja olin jo kävelemässä tuttuun tapaan rumpujeni luo, kun Tomi vetäisi mut takaisin.
- Eehei, ei me tänää kuule soiteta ollenkaan, se sanoi virnistäen pienesti. Se työnsi mua ovea kohti ja Markus tyrkkäsi mulle mun hupparin.
- Minne me oikein ollaan menossa? mä kysyi vähän ihmeissäni kun Tomi työnsi mut ulos ovesta.
- Ryyppäämään tietenkin! Joonas huudahti jostain takaa. Pitihän se arvata, että heti ne oli raahaamassa mua jonnekin baariin. Me lähdettiin kävelemään kohti lähintä baaria ja Tomi piti musta tiukasti kiinni, etten mä vain karkaisi mihinkään.

Ehkä kymmenen minuutin kävelyn jälkeen me saavuttiin yhden baarin edustalle. Sitten Tomi lähti taluttamaan mua sisälle. Mä näytin  mun passia, joka ihme kyllä oli mukana, ovimiehelle ja se nyökkäsi vain. Tomi päästi vihdoinkin musta irti, mutta mä seurasin sitä silti kiltisti. Mä kuulin Markuksen ja Joonaksen juttelevan mun selän takana jotain. Mä istahdin vapaan pöydän ääreen, kun Tomi ilmoitti hakevansa juotavaa. Joonas istui mun viereen sohvalle ja Markus istahti yhdelle tuolille. Yhtäkkiä Tomi ilmestyi taas pöydän luo mukanaan neljä lasia.  Se jakoi kaikille omansa ja istahti sitten vapaalle tuolille.
- Noniin, Markus sanoi ja nosti juhlallisen näköisenä lasinsa ilmaan.
- Katjalle, Tomi ja Joonas sanoi yhtä aikaa ja me kilistettiin laseja, vaikka musta se tuntuikin vähän tyhmältä. Mä join juomani nopeasti loppuun ja iskin lasin pöydälle. Mä hymyilin vaan toisille, jotka hörppi rauhassa juomiaan.
- Tuu tanssimaan tää, Joonas sanoi yhtäkkiä ja tarttui mua kädestä kiinni. Se lähti johdattamaan mua tanssilattialle. Vihdoinkin se pysähtyi ja kääntyi ympäri. Se asetti kätensä mun selälle, kun mä kiersin käteni sen niskan taakse. Siinä me pyörittiin vähän aikaa hitaan biisin tahdissa, kunnes se loppui. Joonas katsoi mua hymyillen pienesti ja sitten se kumartui vähän lähemmäs mua, koska mä olin sitä ainakin 20 cm lyhyempi.
- Haluutko sä lisää juotavaa? Se kysyi ihan mun korvan juuressa, mutta mä pudistin päätäni.
- En, mä vastasin vielä varmuuden vuoksi ja irrotin käteni sen niskan takaa. Joonas ei kuitenkaan päästänyt musta irti. Se kumartui vielä vähän lähemmäksi, kunnes se antoi pienen suukon mun nenän päähän. Mä vain hymyilin sille ja sitten me lähdettiin taas vaeltamaan kohti meidän pöytää, jonne oli tosin kerääntynyt mukavasti porukkaa. Tomin kainalossa oli yksi tyttö, joka kikatti aina kun Tomi avasi suunsa ja Markus istui kokonaisen tyttölauman keskellä. Me istahdettiin Joonaksen kanssa takaisin sohvalle ja me vain tuijotettiin ihmisiä, jotka tanssi musiikin tahdissa.

Mä säntäilin ympäri mun huonetta, etsien tavaroita mun matkalaukkuun, joka oli tyhjillään mun sängyllä. Mä valikoin mun vaatekaapista vaatteita ja viskasin ne laukun viereen sängylle. Joonas seisoi nojaten oven karmiin ja tuijottaen selvästi huvittuneena mun touhuja. Mä näytin sille kieltä ja ryhdyin viikkaamaan vaatteita siistimmin laukkuun. Aina kun mä tajusin jonkun tärkeän puuttuvan mä säntäsin etsimään sitä ja jos sitä tavaraa ei löytynyt, mä kirosin sen, joka oli kadottanut mun tavarat. Eli mä kirosin lähinnä itseäni, eihän kukaan muu oikeastaan uskaltanut koskea mun tavaroihin. Mä muistin vieläkin, miten mun isoveljellä oli silmä mustana pitkään, kun mä yllätin sen varastamasta mun levyjä.
- Hei voitko auttaa mua vähän? mä kysyin ja vilkaisin Joonasta anovasti.
- Mitä mä saan palkkioks? se kysyi virnuillen edelleenkin. Mä huokaisin ja yritin keksiä äkkiä jotain.
- Saat vaikka pusun, mä sanoin ja käännyin sitten taas tavaroitteni puoleen. Mä yritin saada matkalaukkua suljettua, mutta se taisi olla aivan liian täynnä.
- Ehkä sun kannattais ottaa jotain pois tuolta, Joonas sanoi yhtäkkiä aivan mun takaa.
- Mut mä tarviin tän kaiken! mä huudahdin, eikä mulla todellakaan ollut aikomustakaan jättää jotain kotiin. Mä vilkaisin Joonasta, joka näytti miettivän jotain. Mä käänsin katseeni taas toivottomana mun laukkuun.
- Laita osa noista tavaroista johonkin toiseen reppuun, Joonas ehdotti ja mä vilkaisin sitä. Että mä olin tyhmä, kun mä en itse keksinyt sitä. Mä katosin huoneesta hetkeksi ja kun mä palasin, mulla oli kädessäni reppu. Mä asettelin repun sängylle matkalaukun viereen ja mietin, mitä mä laittaisin sinne. Mun miettimisessä taisi mennä liian kauan Joonaksen mielestä. Se nimittäin asteli mun matkalaukun luo, otti sieltä joitakin tavaroita pois ja sulloi ne sitten mun reppuun. Sitten se sulki matkalaukun ja kääntyi katsomaan mua.
- Nyt sä oot valmis, eli lähetään. Muut oottaa meitä varmaan jo, se sanoi ja nappasi mun matkalaukun mukaansa ja lähti kävelemään ulko-ovelle. Mä tuijotin sen perään hetken ihmeissäni, mutta sitten mä nostin repun selkääni ja lähdin astelemaan Joonaksen perässä.

Me astuttiin lähes yhtä aikaa ulos ulko-ovesta. Joonas oli luvannut kantaa mun matkalaukun, vaikka mä olin sanonut kantavani sen itse.
- Anna tänne nyt vaan se matkalaukku! mä sanoin hieman käskevään sävyyn, mutta Joonas jatkoi vain matkaansa.
- Ei sitten, mä mutisin, vaikka olinhan mä iloinen, kun ei tarvinnut itse kantaa painavaa laukkua. Me käveltiin lähimmälle linja-autopysäkille, koska meitä tultiin hakemaan sieltä. Mä en tarkalleen tiennyt minkälainen auto meitä hakisi, mutta mä oletin sen olevan vain tavallinen henkilöauto tai jokin, jonne mahtui vähän enemmän porukkaa. Mä istahdin reppuni kanssa asfaltille ja tuijotin hiljaisena eteenpäin. Joonas istahti mun viereen ja se vilkuili kelloa.
- Ne on myöhässä, se ilmoitti ja katsoi nyrpeänä maata. Mä kyllä tiesin, ettei Joonas ollut koskaan ollut mikään aamuihminen.
- Eikä oo ees vielä paljoa, mä huomautin kun mä vilkaisin kelloa. Se oli vasta jotain 17 minuuttia yli 7 ja muiden piti tulla vain kaksi minuuttia aiemmin. Lopulta mä kuulin jonkun auton lähestyvän pysäkkiä ja kun mä käänsin katseeni sen suuntaan mä yllätyin täysin. Meitä kohti ajoi ihan mukavan näköinen bussi. Mä en voinut uskoa silmiäni, kun mä näin Tomin vilkuttavan ikkunassa. Mä ponkaisin ylös asfaltilta ja tuijotin meidän uutta kulkupeliä. Bussi pysähtyi meidän eteen ja sen ovet aukesivat. Bussin kuljettaja hyppäsi ulos bussista ja avasi meille tavaratilan, jonne mä ja Joonas heitettiin meidän laukut. Sitten me noustiin bussin kyytiin. Mä tarkistin vielä, että Joonas tuli varmasti mun perässä ja kävelin sitten vähän edemmäs ovelta.
- Huomenta! Tomi huusi yllättävän pirteänä ja tuli meidän luo ja samalla bussi lähti taas liikkeelle. Mä arvlelin Tomin litkineen monta energiajuoma tölkkiä, koska se ei ollut koskaan pirteä aamuisin.
- Moi, mä vastasin ja vilkaisin Markusta, joka istui ikkunan vieressä silmät ummessa. Se taisi nukkua, enkä mä viitsinyt herättää sitä.

- Mä voin näyttää teille tätä meidän superhienoo keikkabussia, Tomi sanoi virnistäen ja lähti kävelemään jonnekin. Mä seurasin sitä kiltisti, mutta Joonas jäi istumaan Markuksen kanssa ja sekin taisi nukahtaa heti kun se pääsi istumaan.
- Täs on vessa, Tomi sanoi ja osoitti yhtä ovea. Se aukaisi sen pikaisesti ja mä kurkistin sen sisälle. Pian Tomi kuitenkin sulki oven ja me jatkettiin matkaa.
- Täällä me nukutaan, Tomi selosti, kun me käveltiin sänkyjen ohi. Siellä oli neljä pedattua sänkyä, joista kaksi oli jo selvästi varattu.  Sitten me taas jatkettiin matkaa kohti bussin takaosaa.
- Ja täällä on tällänen oleskelutila, Tomi selitti taas ja me pysähdyttiin. Mä tutkailin katseellani oleskelutilaa, joka vaikutti todella mukavalta. Siellä oli telkkari, sohva ja pieni pöytä. Mä istahdin hetkeksi sohvalle, mutta sitten Tomi katosi jonnekin. Mä päätin jäädä sinne istumaan ja mä kaivoinkin taskustani puhelimeni ja nappikuulokkeet. Mä laitoin napit korviini ja aloin kuuntelemaan musiikkia tuijottaen kotikaupungin katuja, jotka jäi kuitenkin nopeasti taakse.

Mä tunsin kuinka mun nenä oli painautunut vasten bussin ikkunaa. Kun mä hengitin ikkuna huurtui. Mä olin ilmeisesti nukahtanut. Mä vetäisin naamani kauemmas ikkunasta ja hieroin hieman nenääni. Mä jäin vielä väsyneenä tuijottamaan ulos, jossa ilma oli vaihtunut aurinkoisesta sateiseksi. Mä katsoin kännykkäni näyttöä, joka oli täysin pimeä. Siitä oli loppunut akku. Mä huokaisin hiljaa ja laskin jalkani sohvalta bussin lattialle. Mä nousin ylös ja lähdin etsimään muita. Kun mä olin meidän sänkyjen kohdalla, mä horjahdin kun bussi jarrutti yhtäkkiä. Mä lensin suoraan sängylle, jolla makasi joku.
- Mitä helvettiä? kuului tuttu ja uninen ääni jostain peiton alta.
- Sori Tomi, mä sanoin ja virnistin itsekseni. Tomi vetäisi peiton naamaltaan ja katsoi mua äkäisesti. Mä vain virnistin sille ja nousin sitten sen päältä takaisin käytävälle.
- Ei täällä saa nukkua ees rauhassa, kun naiset hyökkää kimppuun, mä kuulin Tomin mumisevan kun mä lähdin jatkamaan matkaa. Vihdoinkin mä pääsin bussin etuosaa, jossa Markus ja Joonas pelasivat korttia.
- Ootte sitten heränny, mä sanoin niille, mutta kumpikaan ei edes vilkaissut mua. Mä katsoin niitä ihmeissäni ja tökkäsin sitten Joonasta. Mä luulin, että se oli opetellut nukkumaan silmät auki.
- Mitä? Joonas murahti ja tuijotti korttejaan. Silloin Markuskin vilkaisi mua, virnistäen hieman ilkikurisesti. Se oli ilmeisesti voitolla.
- Ei mitään, mä sanoin ja änkesin istumaan Joonaksen viereen. Mä vilkaisin sen kortteja ja mä tajusin miksi se oli niin äkäinen.
- Noilla korteilla ei kyllä voiteta, mä totesin ja Joonas murahti.
- No, näytä korttis Markus, Joonas sanoi ja Markus hymyili leveästi. 
- Väri! se huudahti ja iski korttinsa pöytään.
- Hmmph, Joonas sanoi ja laittoi korttinsa pöydälle. Sillä ei ollut mitään muuta kuin ässä.
- Älä nyt ota noin tosissas, mä sanoin Joonakselle ja katsoin sitä vähän ihmeissäni.
- Pakko, kun toi ryövää kaikki mun rahat, Joonas mutisi ja alkoi jakamaan kortteja uudestaan. Markuksella näytti kyllä olevan reilusti enemmän rahaa kuin Joonaksella. Joonas vilkaisi korttejaan happamana. Ne vaihtoi pakasta itselleen kortteja.
- OOH, mä huudahdin nähdessäni Joonaksen kortit tarkoituksenani hämätä Markusta. Se ei kuitenkaan hämääntynyt vaan se laittoi pöydälle lisää rahaa. Joonas maksoi kiltisti.
- Näytä korttis, Joonas sanoi Markukselle ja Markus teki työtä käskettyä. Se laittoi kortit oikeinpäin pöydälle ja virnisti.
- Taas väri, se virnisti oikein leveästi.
- Voi voi, mä sanoin ja taputin Joonaksen olkapäätä surullisena. Joonaskin esitti hävinnyttä, kunnes se laittoi kortit pöytään.
- Täyskäsi! se huudahti iloisena ja nappasi pöydän keskeltä rahat itselleen. Markus näytti typertyneeltä, mutta sitten se otti omat rahansa pöydältä ja  laittoi ne taskuunsa.
- Sä  tuot mulle selvästi onnea, Joonas sanoi hymyillen leveästi samalla, kun sekin laittoi rahojaan piiloon.
- Ehkä, mä virnistin ja painauduin aivan sen kylkeen kiinni.

Pikku hiljaa bussi alkoi hidastaa vauhtiaan. Mä en tarkalleen tiennyt kuinka kauan me oltiin jo ajettu, mutta kauan se oli. Mä en nähnyt kelloa missään, joten mä en voinut sanoa tarkkaa aikaa. Me tuijotettiin Joonaksen kanssa hiljaisina ulos ikkunasta ja Joonas silitti mun käsivartta. Bussissa oli hieman viileä, mutta se ei oikeastaan häirinnyt mua, olihan mulla lämmin Joonas vieressä. Yhtäkkiä kuuluin kamalaa rytinää ja Tomi juoksi meidän ohi ja heittäytyi sitten lattialle. Me tuijotettiin Joonaksen kanssa sitä vähän ihmeissämme, kun Tomi alkoi takomaan lattiaa nyrkeillään. Se näytti ihan raivokohtauksen saaneelta kakaralta.
- Mikä sulla on? Joonas tiedusteli siltä ja se hyppäsi yhtäkkiä ylös. Ihan kuin se ei olisi huomannut meitä.
- En mä tiedä. Mulla oli vaan tylsää, se selitti ja virnisti. Sitten se hinautui istumaan pöydän ääreen.
- Ookei, mä sanoin ja naurahdin hiljaa. Joonas pudisteli päätään huvittuneena. Tomi vain virnisti meille ja alkoi sitten tuijottamaan ikkunasta ulos. Mäkin käänsin katseeni takaisin ulos ja nojasin Joonaksen olkapäähän. Yhtäkkiä bussi pysähtyi.
- Jes! Tomi huusi tuulettaen samalla kun se taas pomppasi ylös sohvalta. Markus tallusti meidän luokse ja alkoi sitten tanssimaan Tomin kanssa jotain voittotanssin tapaista. Mä katoin niitä huvittuneena, mutta sitten mä nousin myös ylös ja lähdin kävelemään juuri auenneista ovista ulos. Mä hyppäsin portaiden yli maahan ja hengitin raikasta ilmaa välittämättä vesisateesta. Vasta sitten mä katsoin ympärilleni. Bussi oli pysähtynyt jonkin urheiluhallin tapaisen pihaan. Mä tuijotin sen rakennuksen ankean harmaita seiniä ja lähdin kävelemään ovelle päin yksinäni. Joonas ja Tomi juoksivat mut kuitenkin kiinni ja me astuttiin yhdessä rakennuksen sisään. Mun suu loksahti auki kun me käveltiin peremmälle hallin sisään. Se oli valtava. Varmasti suurin paikka missä me oltiin koskaan soitettu. Mä henkäisin ihastuksissani ja lähdin kävelemään kohti lavaa, joka näytti myös suurelta. Mä kipusin lavalle ja käännyin sitten katsomaan paikkaa, jonne yleisö tulisi. Mun suu loksahti uudestaan auki, kaikki näytti lavalta vielä suuremmalta. Mä hyppäsin alas lavalta ja lähdin sitten muiden mukana kantamaan soittimia ja muita tavaroita sisälle.

Vihdoinkin me kaikki neljä seisottiin samaan aikaan lavalla. Keikkaan oli vielä muutama tunti, mutta meidän piti testata kaikki soittimet sun muut laitteet. Me alettiin soittamaan ja Markus lauleskeli joitakin pätkiä meidän lauluista.
- Basso on liian kovalla! kuului katsomosta ja joku ilmeisesti riensi korjaamaan asiaa. Me aloitettiin taas soittaminen, mutta me ei ehditty soittamaan kauaa.
- Laulu ei kuulu ollenkaan! kuului sama ääni taas katsomosta ja ilmeisesti mikrofonin äänelle tehtiin jotain. Samalla kun me soitettiin testattiin myös valot, jotka oli mun mielestä todella upeat. Lavalle tuli erivärisiä valoja aina eri kappaleiden aikana. Mä soitin rumpujani innoissani ja kuvittelin, että yleisö oli jo katsomassa meitä. Mä en jaksanut odottaa enää esiintymistä, vaikka aiemmin se oli vielä jännittänyt mua niin paljon, että mä en meinannut pystyä liikkumaan.