Mä tutisin ihan hulluna mun penkillä. Mä olin niin innoissani, mutta samalla odottaminen raastoi mun hermoja. Mä ne pysynyt enää paikallani ja mä nousinkin nopeasti ylös ja aloin kävelemään ympyrää huoneen keskellä. Välillä mä pysähdyin taas tuijottamaan kelloa. Mä en kestänyt enää ja mun teki mieli kiljua. Mä katoin toisia. Miten ne pysyi niin rauhallisina? Joonas istui rennosti penkillä tuijottaen kattoa, Tomi nojaili seinään kuunnellen musiikkia ja Markus istui lattialla taputtaen reisiään. Kun mä katoin niitä tarkemmin mä huomasin, että niillä kaikilla oli ihan normaali vaatetus yllään. Mä vilkaisin omaa asukokonaisuuttani. Mä olin laittanut ykköset päälle ja mua kadutti. Mä olin jopa harjannut ja suoristanut mun aina sotkuiset hiukset. Mä olin ylittänyt itseni pukeutumisessa, mutta muut olivat ilmeisesti vetäneet päälleen mitä olivat ensimmäisenä kaapista tai lattialta löytäneet. Mä muistin nähneeni Joonaksen päällä sen saman paidan edellisenäkin päivänä ja Tomilla oli päällään sama huppari kuin aina ennenkin. Mä siirryin ikkunan eteen ja tuijotin siitä omaa kuvaani, vaikka ei siitä kamalasti nähnytkään mitään. Mä näytin ihan joltain prinsessalta, joka oli eksynyt väärään seuraan. Mä yritin pöyhiä mun hiuksia parempaan kuntoon eli sotkuisemmiksi, mutta se ei onnistunut kovinkaan hyvin. Mä olin juuri avaamassa suutani kysyäkseni joltakin kampaa lainaksi, mutta sitten ovi aukeni ja meidän eteen asteli leveästi hymyilevä nainen. Mua pisti silmään heti sen kirkuvan punaiset silmälasit, ne suorastaan ärsytti mua. Se katsoi meitä jokaista vuorollaan tarkasti ja kun sen katse osui muhun, se hymyili jotenkin oudosti. Mä arvasin, että mä olin pukeutunut liian hienosti!
- Johtaja odottaa teitä, nainen sanoi hymyillen edelleenkin selvästi harjoiteltua pepsodent hymyään. Hän viittoi meitä seuraamaan itseään ja käveli sitten ovesta, josta oli juuri tullut ulos, taas sisälle. Tomi kiirehti sammuttamaan musiikkinsa ja se repäisi vauhdikkaasti nappikuulokkeet korvistaan, mutta se jätti ne roikkumaan kaulastaan. Markus hypähti ylös lattialta ja asteli ensimmäisenä naisen perään. Tomi meni seuraavana ja sitä seurasi Joonas, joka jäi kuitenkin odottamaan mua. Mä hipsin heti sen perässä huoneeseen.

Mun suu loksahti auki. Huone oli sisustettu lähes kokonaan mustalla ja punaisella. Seinällä roikkui monta kuvaa erilaisista artisteista ja mä pystyin löytämään sieltä muutaman suosikkinikin. Mä katoin suu ammollaan sitä huonetta, se oli niin upea, mutta jotain sellaista mä pystyin kuvittelemaankin levy-yhtiön johtajalta. Nainen oli pysähtynyt pöydän luokse ja se osoitti mukavan näköisiä, mustia tuoleja. Tomi ja Markus istuivat vierekkäin, mä istahdin Tomin viereen ja Joonas tuli istumaan mun viereen. Vaikka se nainen sanoi johtajan odottavan meitä, ei sitä miestä näkynyt missään. Mä meinasin alkaa nakertamaan kynsiäni, mutta mä estin sen jotenkin. Mä kuvittelin, että mun kädet oli sidottu käsinojiin enkä mä pystynyt liikuttamaan käsiäni. Mä tuijotin eteeni hiljaa. Mua hermostutti niin paljon, että mä aloin kuvittelemaan pöydän taakse vanhan, ehkä hieman pyöreähkön miehen polttamassa sikaria. Mulle tuli heti mieleen jokin vanha mustavalkoelokuva. Mä kuvittelin sen naisen hymyineen seisomaan siihen miehen viereen ja pitämään tuhkakuppia. Mä ravistin pienesti päätäni herätäkseni niistä mun oudoista kuvitelmista. Mä ryhdyin naputtelemaan käsinojan nahkaista pintaa. Mä vilkaisin Tomia, joka tuijotti eteensä hieman tylsistyneen näköisenä. Kun mä käänsin katseeni Joonakseen mä näin sen katsovan mua virnuillen. Ei siinä ollut mitään uutta, ainahan se virnuili, mutta siinä huoneessa ja siinä tilanteessa. Mä katoin sitä murhaavasti, mutta se ei lopettanut virnuilemistaan. Sitä varmaan nauratti mun hermoileminen, kun muut otti koko tapaamisen niin rennosti. Mä pyöräytin silmiäni sille ja käänsin katseeni lattiaan, se ei ainakaan tuijottanut mua.

Se aika mikä me istuttiin niissä tuoleissa tuntui todellakin ikuisuudelta. Aina kun mä vilkaisin sitä naista, joka oli luultavasti sihteeri, mä näin sen hymyilevän edelleenkin leveästi. Miten se oikein jaksoi? Mä käänsin katseeni taas lattiaan kun yhtäkkiä ovi aukesi. Mä odotin näkeväni sen miehen mun kuvitelmista: vanhan, pyöreän ja sikaria polttavan miehen. Mun suu loksahti kuitenkin auki, mutta mä suljin sen pikaisesti. Huoneeseen astui noin kolmekymppinen, pitkä ja hoikka mies. Eikä sillä ollut sikaria kädessä. Pakko myöntää, että se näytti jopa komealta. Se oli tummaan pukuun ja se asteli rennosti kädet taskuissa meidän eteen. Me kaikki noustiin salamana ylös ja yritettiin hymyillä, vaikka mun hymy näyttikin varmaan ihan irvistykseltä. Se kätteli meitä kaikki vuoron perään ja hymyili ystävällisesti. Sitten se vasta avasi suunsa.
- Anteeksi kun kesti, tuli eräs tärkeä puhelu, se selitti ja hymyili anteeksipyytävästi. Me vain nyökkäiltiin ihan kuin se ei olisi haitannut ollenkaan, vaikka mä olinkin melkein kuollut tylsyyteen. Sitten se istahti rennosti tuoliinsa ja katseli meitä hetken hiljaa.
- Noniin, se aloitti ja piti taas pitkän tauon. Pitiköhän meidän alkaa puhumaan? Mulla ei ollut hajuakaan mitä meidän piti tehdä, eikä tiennyt varmaan kukaan muukaan.
- Teillä oli ilmeisesti jotain demoja mukana, johtaja sanoi viimein ja hymyili taas vaihteeksi. Me kaikki nyökättiin ja mä kaivoin mun laukusta, joka oli roikkunut mun olalla koko ajan, muutaman cd:n. Mä ojensi ne sen käteen ja se avasi heti päällimmäisen cd:n kotelon. Se aukaisi cd-soittimen luukun ja asetti cd:n sen sisälle. Sitten se painoi taas luukun kiinni ja play-nappulaa. Mun kädet alkoi tärisemään, joten mä laitoin ne syliini ristiin. Mä syvennyin kuuntelemaan meidän omaa kappaletta, joka soi suuren levy-yhtiön johtajan huoneessa. Jo se tuntui mahtavalta. Mä tarkkailin sen miehen kasvoja, mutta niistä ei voinut lukea mitään. Sen naama pysyi täysin peruslukemilla, joten siitä ei voinut sanoa inhosiko se vai tykkäsikö se meidän kappaleesta. Kappale loppui ja johtaja otti levyn pois soittimesta ja laittoi sen koteloonsa. Se oli taas pitkään hiljaa ja katseli meitä tutkailevasti. Kun sen katse pysähtyi muhun, mä muistin taas miten ylipukeutunut mä olinkaan. Mä vaan yritin hymyillä.
- Kuka on sanoittanut ton biisin? Mies puhui taas pitkästä aikaa, mutta tarkkaili meitä edelleenkin.
- Katja! Pojat vastasivat kaikki yhtä aikaa ennen kuin mä kerkesin päästämään ääntäkään. Johtaja käänsi katseensa muhun taas ja hymyili.
- Loistavaa, se sanoi ja hymyili aina vain leveämmin.
- Eiköhän tehdä sitten se sopimus, se sanoi ja nousi ylös. Meidän kaikkien suut loksahti auki yhtä aikaa eikä me peitelty sitä. Noinko helposti se muka kävi? Mä en uskonut korviani. Se kaivoi jostakin neljä paperia, ihan kuin se olisi koko ajan tiennyt tekevänsä sopimuksen meidän kanssa. Se asetteli ne meidän eteen ja antoi jokaiselle oman mustekynän.
- Lukekaa rauhassa, Johanna hakee sillä aikaa meille kahvia, johtaja sanoi ja Johanna poistui huoneesta hymyillen, mutta mä epäilin, ettei se hymyillyt enää huoneen ulkopuolella.

Mä syvennyin lukemaan omaa kappalettani sopimuksesta. Se vaikutti ihan hyvältä, mä en kyllä tiennyt sopimuksista paljon mitään. Mä olin lukenut mun sopimuksen jo kaksi kertaa ennen kuin mä vilkaisin poikia. Me katsottiin kaikki toisiamme ja sitten me nyökättiin. Kaikki tarttuivat omaan mustekynäänsä ja me kirjoitettiin nimemme sille tarkoitettuun kohtaan. Mä laskin kynän takaisin pöydälle ja ojensin paperia johtajalle. Se nappasi meidän kaikkien paperit käsiinsä hymyillen entistä leveämmin, mutta sen hymy oli sentään aito. Me noustiin ylös ja se kätteli meitä vielä kerran.
- Loistavaa, se sanoi taas ja juuri silloin Johanna kiiruhti huoneeseen kahvikuppien, pannun ja pullalautasen kanssa takaisin huoneeseen.
- Koska me päästään levyttämään? Markus kysyi yhtäkkiä.
- Ensi kuun alussa, mies vastasi ja otti kahvikupin käteensä ja kohotti sen ilmaan.
- Onnea teille, se sanoi ja hörppäsi kahviaan ja me muut tehtiin perässä.

Mua pelotti, että jos joku olisi nipistänyt mua, mä olisin herännyt ja tajunnut, että kaikki olikin vain pelkkää unta. Kaikki tapahtui niin nopeasti ja jotenkin uskomattoman helposti, että mun oli vaikeaa uskoa  tapahtumia todeksi, kun mä kotona soitin taas rumpujani. Munhan täytyi harjoitella, että musta tulisi vielä parempi soittaja kuin mitä mä olin. Mehän tehtiin levytyssopimus!